Mikään ei ole enää niin kun ennen.

Kertoivat, että synkimmänkin tunnelin päässä on valoa, mutta 

vain välähdyksiä löydän jotka katoavat kun kerran silmiäni räpäytän. Usko tunnelin päättymiseen horjuu päivä päivältä enemmän. Kierränkö kehää vai olenko vain kääntynyt väärään suuntaan? 

Oon taas ihan hukassa itteni kanssa. Mikään ei tunnu onnistuvan eikä mikään jaksa enää kiinnostaakkaan. Kaikki romahtaaa kuitenki taas vaikka kuinka yrittäisin pitää edes pienen tikun pystyssä, hajoaa pilvilinnat tuulessa. Kaikki vaan muuttuu paskempaan suuntaan ja kaikki menettää hermonsa muhun taas. 

'Sun pitäis puhua asioista, se yleensä auttaa' -Ihminen jonka asiat ei kuulu muille eikä puhu koskaan.

Musta on tullu ihan kamala, en itekään kestäs tällasta ihmistä joten en voi kitistä. Mikä teki musta näin haavottuvan, heikon ja tunteensa näyttävän draama kuningattaren? En mä oo sellanen. Oon vuosia ollu kova ku kivi eikä mua saanu loukattua ainakaan niin pahasti, että oisin koskaan sitä kellekään näyttäny. Draamailen vaan ihmisten takia joista oikeesti välitän ja liikaa. En vieläkään jaksa kiinnostua turhien ihmisten mielipiteistä tai tekemisistä, mutta kiinnostun liikaakin mulle tärkeiden ihmisten sanoista ja tekemisistä ja tekemättömyyksistä. Jos oon vihanen jollekki, oon vihanen ainakin puolelle maailmaa ja kaikki on myös niiden syytä ehdottomasti.

Suljen oven nenäsi edestä ja kadun sitä samalla sekunnilla kun lukko naksahtaa kiinni, miksi olin taas niin paska. Mutta ylpeyteni rippeet estävät minua palaamasta takaisin. Ehkä sinua ei oikeasti edes kiinnostakkaan.

Mun itsetunto putoo taas nolliin, mutta ei se vielä mitään, en oo koskaan itestäni pitänykkää. Mut mul ei oo enää paljoo ollenkaa itsevarmuutta jäljellä. Musta tuntuu ettei ketään kiinnosta mun asiat paskan vertaa.

'Ihan paska juttu, kato ny, kukaa ei ees kuunnellu sua' Kitti, et kerroit, itsehän en tätä huomannut.

Mulla on pienen ikuisuuden ollu se limalöntti vieres jonka kaa on hirrrrmusesti ja on kaikkialla sen kaa ja aluks seki on aina nii kivaa. Sit tajuun joka kerta  et kaikki pitää paljon enemmän siitä toisesta, mä oon vaan ihan jees lisuke sen mukana. Olin paljon itsevarmempi sillon ku mulla ei ollu ketään tiettyä yhtä aina mukana. En saanu kuulla joka kerta ku oon jossain yksin sitä et 'missä se toine on, mitä sille kuuluu, miks se ei oo tääl kans, ois ollu kivaa jos seki ois tullu jnejnejne' Mulle kuuluu ihan hyvää, kiitos kysymästä. Haluisin olla taas vaan ja ainoostaan minä, en se toinen ja minä. 

~Metsänpeikko

Haluaisin jo luovuttaa

Mä en tiiä miks elämä tuntuu taas niin hankalalta. Teenkö mä siitä vaikeeta vai mikä on kun kaikki tuntuu hajoovan käsiin. Viime päivinä mun pää on taas vaan räjähdelly ja tulee näitä ihme ahdistaakiristääpuristaamikääeionnistu kohtaus hetkiä. Oon saanu yhen elämäni tärkeimmistä ihmisistä takasin taas ja samalla muutaman muunki hyvin tärkeen ihmisen taas kunnolla elämääni, mutta silti mikään ei enää tunnu oikeelta. Mulle yllättävän tärkee ihminen saa mun pään räjähtämään, mut silti vaan uskon joka aamu uudestaan et tänään ehkä tapahtuu jotain villiä ja vapaata. Oma syy osittain ainaki joo ku en mä osaa puhua asioista vaikka kuinka tahtoisin. Mut sillon ku tuntuu et haluis vaan itkeä, huutaa ja heitellä tavaroita ja silti samaan aikaan vaan käpertyä kerälle toisen syliin, on vähän vaikeeta kans jutella asioista vaikka asiaa ois enemmän ku laki sallii. Muutenki oon niin tunnevammanen edelleen enkä oo joutunu ajatteleen ees tällasia asioita ku nyt ainakaan 3 vuoteen jos koskaan. Vähempiki pistää pään hajalle.

Kuuntelen kans tosi hämmentävää musiikkia nykyään. Tai siis en ois voinu kuvitella pitäväni tällasesta musiikista sit ehkä vitosluokan jälkeen.

 

Välillä tulee viilinki et mä luovutan just tasan nyt, paskat kaikesta, en enää jaksa tällasta paskaa. Sit joku kakkapää mun pään sisällä uskottelee et se on huono idea. Tällä hetkellä mulle valehdellaan enemmän ku puhutaan totta ja se satuttaa ja vituttaa. Miks pitää keksiä tekosyitä vältelläkseen jotain ku toinen kestäs ja haluis vaan ja ainoostaan totuuden? Oon helppo ihminen yleensä mut nyt oon ollu vittumainen, kusipää ja mököttäny ja suuttuillu vähän väliä jostain kummallisesta syystä. Oon aidosti ilonen ja nauran oikeesti aitoa naurua vatsa kippurassa hyvin harvoin tällä hetkellä. Tää on ihan persiistä, koska oon oikeesti ilonen ihminen ja rakastan sitä kuinka usein osaan olla onnellinen ja pystyn nauramaan tyhmille asioille kyyneleet silmissä. Nytki saatan nauraa kyyneleet silmissä mut se ei oo sellasta ku ennen. Tulkaa joku läpsii mua siihe asti et oikeesti saisin jotain järkee tähä päähä.

Oli pakko taas purkaa aivoja johonki ja blogi on selvästi jollain teorialla ihan jees siihen. 

Ens kerralla sit ku joskus tulee taas viilinki et jaksan istuu koneella vähä pitempää ni kerron vähän enempi jotain kivaa ja mitä oon tehny ja saatte hienoja kuvejaki ehkäpä ;)

~Metsänpeikko