Hymyn löydän kasvoiltani

Pitkästä aikaa voin sanoa, että mun elämä on kivaa. Mua harmittaa kyllä tosi paljon muutaman ihmisen katoominen mun elämästä niin, että puff vaan kuulu eikä niistä sen enempiä sit oikee oo kuulunukkaa, mutta toisaalta oon löytäny seuraa joita oikeesti kiinnostaa nähä mua ja joiden kaa mulla ainaki on kivaa. Välillä kaipais kovasti sitä kainaloista, mutta oon päättäny ootella rauhassa kunnes joku kiva jostain puskasta pomppasee. Nyt ei vaan oikeen tässä oo ollu ketään kiinnostavaa. Töissä kyllä onneks riittää silmänruokaa ainaki.. ;p (okei siellä näkee myös asioita joita ei ehkä haluis nähä..)

Mutta yks päivä tajusin, että mä oikeesti tykkään mun töistä hirveesti ja työkaveritki on ainaki suurimmaks osaks mukavia. Välillä noi työt hajottaa ku tulee joku tosi rasittava tai muuten erityisen hankala tapaus joka ei vaan kykene mitenkään mihinkään vaikka kuin yrittäs.

Mut mulla menee kerranki oikeesti ihan hyvin. Mulla on työ josta vielä tykkäänki kamalasti, mulla on kivoja kameleita, musta on tullu aktiivisempi ihminen, nauran taas aidosti päivittäin ja miesasiatkaa ei enää jaksa häirii +oon kohta jo 18! Mulla on edelleen ongelmani ja välillä on huonoja päiviä ja hetkiä, mut ne kuuluu elämään. Syöminen on taas vaikeeta, en muista enkä oikeestaan ees haluu paljoo mitään syödä, mutta se on aika sivuseikka siihen asti et rupeen kuihtuu kasaan tai kroppa vaan pettää alta. Jos ois vielä vähän enempi töitä (tai vaa vitusti rahaa) nii ei tarttis ees miettii et mistä pierasen rahat kesään. Summer sound on vaan pakko päästä kokee ja ois niin paljon kaikkee mihin haluais vaan niin hirmuisasti, mut kaikkee ei voi saada.. Onneks Buuren sentää on jo kohta ja sinne ainaki pitäs olla varaa mennä *-*

Oon kyllä ollu taas säälittävän laiska kuvaamaan mitään joten kuvii ei taas oikee oo ku en jaksa puhelimestakaa siirtää koneelle niitä joita sieltä löytyy.
(Mua saa kyllä toki seuraa instagramis @peikkoo)
Ulkona tulee lunta vitusti ja liikaa ja mä haluisin pulkkailee, laskee tai jotain. Jos oisin hyödyllinen, tekisin tälläki hetkellä ehkä lumitöitä tuolla ku kohta ei pääse enää varmaa ovestakaa ulos..

Mun pitäs varmaa palkkaa itelleni kans joku orja/orjapiiskuri joka pakottas mut syömään normaalisti ja potkis salille vähän useemmin ja joka sit kans tekis mun kaa asioita joita mä haluun tehä mut yksin ei oikeen voi tai haluu. En haluu lähtee yksin pulkkailee tai tekee lumiukkoi naapureiden kiusaks ettei ne voi enää ajella mistä sattuu.

~Metsänpeikko

I'm lost in space

Oho, en oo kirjottanu ikuisuuteen, mutta eipä oo ollu paljoo innostusta taas mihinkään vähään aikaan. Mun elämä on kääntyny aika lailla päälaelleen pienessä ajassa. Opistolta lähön jälkeen tapahtu paljon ja olin oikeesti onnellinen ja ilonen jonku aikaa. Mulla oli muutamia päiviä ku nauroin taas aidosti ilman mitään erityisen hyvää syytä ja tunsin kuuluvani juurikin siihen missä olin, niiden ihmisten kanssa jotka siinä oli. Sitte tapahtu taas ihan liikaa ihan liian lyhyessä ajassa. Menetin mulle rakkaan ihmisen ihan liian aikasin enkä taas tienny ees miten päin pitäis olla. Seuraava päivä olikin jo uusvuos ja päätin juoda aivoni pihalle unohtaakseni edes hetkeks kaiken sen paskan ja ollakseni ilonen kaikesta huolimatta. Onnistuin siinä harvinaisen hyvin, illasta ei kyllä oo hirveesti muistikuvia jäljellä, mutta hauskaa mulla ainaki oli niin kauan ku muistan.

Tällä hetkellä mulla on just sellanen olo ettei hirveesti kukaan kaipaa enää mun seuraa, taas. Käytännössä kaikki mun ympärillä seurustelee ja vaihtelee lennosta seuraavaan ja mun elämän ainut mies on edelleen mun lihava kissa. Kesällä mulla oli jotain mitä ei kyllä voi seurusteluks sanoo ainakaan nyt ku oon ruvennu miettii sitä yhtään enempää.

Mut mäki kaipaisin jonkun kainaloon joka välittäis oikeesti. Tiedän ettei seurustelu oo mikään elämän tärkein asia eikä se mies tuu koputtaa mun kotiovelle yhtäkkii tunnustamaan rakkauttaan tai mitään vaan mun pitäs tutustuu uusiin ihmisiin ja antaa asioiden tapahtuu jos tapahtuu. Se onki sit toinen asia et miten helvetissä mä tutustun uusiin ihmisiin ku kaikki päivät lahnaan kotona ja samojen ihmisten kanssa samassa kämpässä johon ei oikeestaan koskaan tule ketään jota en valmiiks jo tuntis. Ehkä mun pitäis joo olla useemminki muidenkin kavereiden kaa ja tutustuu vaikka niiden kavereihin, mutta se on vaan niin helppoo tehä kaikki samalla tavalla päivästä toiseen vaikka se masentaaki usein mua ja pahasti.

Käynhän mä joo nykyään salillaki, mutta eipä siellä hirveemmin ihmisiin tutustu. Työt alkaa onneks kohta jo nii saan muutaki tekemistä ja ajateltavaa ku kaikki tää paska mitä nyt pyörii päässä. Ja siellä mä voin jopa tutustuu uusiin ihmisiin ihan vahingossaki.

Tänään taas koko päivä taitaa tulla vietettyy ihan vaan kotona, ei mulla oo mitään parempaakaan. En ees jaksais enää mennä kattomaan kuinka kaverit söpöilee kiinni toisissaan. Vaikka kivaahan se on, että ovat onnellisia ja niin kovin ihastuneita, mut mulle tulee tosi yksinäinen ja ulkopuolinen olo.. Muutenki musta tuntuu et ihmiset tykkäs musta paljon enemmän sillon ku olin lähes aina vaan hiljaa..

Eipä tällä kertaa ulista enempää taas

~Metsänpeikko

What do you feel when you look in the mirror? Are you proud?

''Ensinnäki en ymmärrä itteäni mikä siinä on ku mulle tuli taas kamala ikävä opistolle. Vaikka joo onhan siellä ihania ihmisiä ja oli mulla aivan tajuttoman hauskaaki joka varmaan tän ikävän selittääki. Mut enemmän mä kärsin siellä ku vuosiin. Mua ei hyväksytty sellasena ku oon vaikka jotenkin ajattelin sinne mennessäni et täällä mua ei ehkä tuomita ja voin olla oma itteni. Toisin kävi. En ollu vuosiin ees ajatellu joitain sekunteja pidempään satuttavani itteäni enää, mutta opisto sai mut välillä jopa suunnittelemaan taas itteni tappamista. Mä en päässy pakoon mihinkään enkä saanu asioitanu purettua kunnolla kellekkään. Lähes päivittäin mä meinasin soittaa kotiin et mä lähen nyt enkä palaa enää koskaan. Joten miks mulla on ikävä sinne? Vaikka voihan olla et palaan syksyllä takasin ja jo perjantaina oon menossa siellä käymään joka pelottaa ja ahistaa mua omalla tavallaan tosi paljon, mut silti oon hirveen ilonen siitä. Jotenki se viimenen ilta jonka mä opistolla olin, sai mut pitkäks aikaa unohtamaan lähes kaiken paskan mitä siellä oli. Se oli niitä harvoja iltoja ekan kuukauden jälkeen jollon tunsin et kuuluin sinne vaikka muutama ihminen sillonki sai mut ahistumaan välillä enkä mä pystyny olemaan oikeesti rennosti montaa sekuntiakaan ku tuntu et koko aika joku arvostelee vieressä kaikkea mitä teet. Siltä musta tuntu lähes koko aika muutenki siellä. Mä en tiedä kestääkö mun mielenterveys sitä jos palaan sinne takasin.
Mua oksettaa enkä saa happee kunnolla. En tajuu mikä siinä on et ajatus opistolle palaamisesta on samaan aikaan hirveen kiva ajatus ja maailman ahistavin ajatus. Musta tuntuu et loppujenlopuks hirveesti ketään ei kiinnosta palaanko mä sinne vai en. Joo yhy yhy ja sillee taas.
Tää kuulostaa nyt siltä et oisin taas omasta mielestäni täysin syytön kaikkeen ja muut on pahoja ihmisiä, mutta näin ei ole. Olen tehnyt hyvin tyhmiä asioita eikä ihmiset välttämättä pahoja ole. Kohteli minua vaan ku paskaa mut ei se ihmisistä pahoja tee.''

Kirjotin ton joku yö just ennen ku olin lähössä viikonlopuks opistolle. Mulla on edelleen yhtä ristiriitaset tunteet tätä paikkaa kohtaan. Tällä en pääse pakoon täällä olevia ongelmia mitenkään, mutta espoossa olevia ongelmia pääsen täällä halutessani oikein hyvin pakoon.
 En vieläkään oo löytäny paikkaani täällä. On mulla muutama ihminen joihin pystyn luottaa, joiden kaa mulla on mukavaa ja turvallinen olo. Silti joka kerta junaan astuminen on vaan vaikeempaa, lähtö mulle niin tärkeiden ihmisten luota. Välillä mietin et miks mä tulin tänne asti opiskelemaan? Se ihminen jonka takia oikeestaan tänne tulin, ei edes asu täällä enää enkä nää sitä koskaan. Ihmiset joiden joukkoon tunsin kuuluvani, on lähteny täältä. Mulla ei oo täällä mitään minkä takia alunperin tänne halusin. Ne ainoot täysin luotettavatkin ihmiset käyttäytyy nykyään jotenki tosi vittumaisesti mua kohtaan enkä enää edes haluu kertoo niille asioista jotka painaa, koska pelkään saavani taas vastauksen 'oot ite aiheuttanu ongelmas, oma vika' tai 'sähä vingut ku 10-vuotias pikkutyttö, et kyllä tosiaan oo muuttunu mihinkää.'  Haluisin vaan pois täältä, mut vihdoin mun opiskelut sujuu hyvin vaikka en oo opistolla ollu päivääkää terve ja tää vaan pahenee. En mä voi luovuttaa just ku asiat rupee luistaa. Ainoo pakokeino täältä mulle on oppisopimuspaikka pk-seudulta. Tiedän et nyt täällä taas joku on muna huurus et jes, taas se aikoo lähtee!! Lälläslää, en lähe jos oppisopimuspaikka ei rupee ilmestyy. Oisin kyllä taivaassa jos pääsisin pois täältä.
Nyt voisin taas yrittää tehdä jotain sen oppisopimuspaikan eteen tai koulutehtäviä. Wou, ajattelen ees tekeväni tehtäviä kauan ennen palautuspäivää :oo
~Metsänpeikko

Tää ei kyllä liity muuten ku et oon rakastunu tohon aksenttiin ja oha noi biisit muuteki aika kivoja >)

mömömöm

Nyt on ollu taas turhan pitkä tauko kirjottamisesta, mutta ehkä kukaan ei oo huomannu ees. Opistolla on vaan ollu taas turhan paljon kaikkee ja kotona ollessani en oo halunnu käyttää arvokasta aikaani oikeen muuhun ku ihmisten näkemiseen ja muuhun elämiseen.

Nyt on siis taas koulu alkanu mullakin vaikka suunnittelin ihan muuta ja opistolla ollaan taas keskellä metikköä. Itelläni on nyt ollu aikas vähän tätä koulua, mutta siltiki alkaa tökkimään ja pahasti. Ei se koulu oo se pahin todellakaan, ainakaan vielä ku mitään hirveen tärkeetä rankkaa tai erityistä opiskelua ei oo. Keskiviikkona täällä oli syysrieha kehitysvammaisille ja toki heidän avustajille ja muille mukana kulkeville. Itsehän olin paistamassa ja myymässä makkaraa joka onnistu yllättävänki paskasti, mutta ihan hyvin päivä kuitenki meni ja kuulemma kehujaki oli kovasti tullu joten muiden oli pakko onnistua vähän paremmin.

Suurin murheeni täällä on oikeestaan se, etten pääse kotiin ku parin viikon välein ja täällä osa ihmisistä tökkii harvinaisen pahasti. Oon ollu lähössä hakemaan eropapereita jo pariinkin kertaan, mutta päätin et nyt en luovuta. Ihan vielä ainakaan.. Viime vuonna tähän aikaan en ees kaivannu kotiin hirveesti minkään muun ku kissojen takia, olin ihan innoissani aina palaamassa opistolle takasin ja tykkäsin olla viikonloppuja täällä. Nyt voisin mielummin vaikka kävellä kotiin jos vaan sillä pääsisin pois täältä nii ettei tarttis enää ikinä palata takasin ja siltiki saisin ammatin vielä joskus lähivuosina. Nyt siis jos jollain ois idea mistä voisin espoosta tai ehkä jopa helsingistä saada oppisopimuspaikan nii vinkkailkaa toki. Liikunnanohjaaja ois tosi bonsu tai sitte joku muu ihmisten ohjaaja tai joku kampaaja vaikka ei kampaajalla töitä oikee löydy ku niitä on 13 tusinassa, mutta eipä se nii suuri onkelma oo. Lävistäjäks voisin kans haluta, mutta siitä on turha vielä haaveilla.

Tällä kertaa mulla on Espoossa jotain mitä kaivata, mutta ainakaan nyt mulla ei oo enää sitä pelkoa, että päätyisin olemaan yksin kotona lähes koko ajan vaan koska ihmisillä on muitakin kavereita ja elämää. Se vaan tekee tästä opisolla olemisesta harvinaisen hankalaa ku ei mulla oo täällä oikeestaan mitään mitä erityisemmin kaipaisin jos lähtisin. Joitain ihmisiä joo, mutta enemmän on ikävä Espoossa olevia ihmisiä.

Kuntoiluhan mun piti alottaa heti tänne tultuani, mutta heti ekanan päivänä tulin kipeeks nii vituksha seki sitte taas meni. Ja ku mulla tää keuhkojen pihalle pyrkiminen kestää lähes aina sen 2-3 kuukautta nii hyvä tässä sitte urheilla hirveemmin, mutta kyllä se tästä vielä! Oonhan mä nyt jo salillekki asti päässy ja lihakset huutaa kyllä edellee hoosiannaa..
Omia kuvia ei nyt taaskaan ole kun oon laiska enkä jaksa säätää noiden kuvien kaa vaikka vihdoin sain jopa siirrettyä ne koneelle. Seuraavaan lupaan laittaa paljon kuvia!

Kämppikseni Ida lähettelee terveisiä :)

Ei mulla tässä muuta, unohin taas julkasta tän koska..en tiedä joten tää on vähä myöhässä enkä jaksanu ny kertoilla enempiä. Ens kerralla sitte..
~Metsänpeikko

Mikään ei ole enää niin kun ennen.

Kertoivat, että synkimmänkin tunnelin päässä on valoa, mutta 

vain välähdyksiä löydän jotka katoavat kun kerran silmiäni räpäytän. Usko tunnelin päättymiseen horjuu päivä päivältä enemmän. Kierränkö kehää vai olenko vain kääntynyt väärään suuntaan? 

Oon taas ihan hukassa itteni kanssa. Mikään ei tunnu onnistuvan eikä mikään jaksa enää kiinnostaakkaan. Kaikki romahtaaa kuitenki taas vaikka kuinka yrittäisin pitää edes pienen tikun pystyssä, hajoaa pilvilinnat tuulessa. Kaikki vaan muuttuu paskempaan suuntaan ja kaikki menettää hermonsa muhun taas. 

'Sun pitäis puhua asioista, se yleensä auttaa' -Ihminen jonka asiat ei kuulu muille eikä puhu koskaan.

Musta on tullu ihan kamala, en itekään kestäs tällasta ihmistä joten en voi kitistä. Mikä teki musta näin haavottuvan, heikon ja tunteensa näyttävän draama kuningattaren? En mä oo sellanen. Oon vuosia ollu kova ku kivi eikä mua saanu loukattua ainakaan niin pahasti, että oisin koskaan sitä kellekään näyttäny. Draamailen vaan ihmisten takia joista oikeesti välitän ja liikaa. En vieläkään jaksa kiinnostua turhien ihmisten mielipiteistä tai tekemisistä, mutta kiinnostun liikaakin mulle tärkeiden ihmisten sanoista ja tekemisistä ja tekemättömyyksistä. Jos oon vihanen jollekki, oon vihanen ainakin puolelle maailmaa ja kaikki on myös niiden syytä ehdottomasti.

Suljen oven nenäsi edestä ja kadun sitä samalla sekunnilla kun lukko naksahtaa kiinni, miksi olin taas niin paska. Mutta ylpeyteni rippeet estävät minua palaamasta takaisin. Ehkä sinua ei oikeasti edes kiinnostakkaan.

Mun itsetunto putoo taas nolliin, mutta ei se vielä mitään, en oo koskaan itestäni pitänykkää. Mut mul ei oo enää paljoo ollenkaa itsevarmuutta jäljellä. Musta tuntuu ettei ketään kiinnosta mun asiat paskan vertaa.

'Ihan paska juttu, kato ny, kukaa ei ees kuunnellu sua' Kitti, et kerroit, itsehän en tätä huomannut.

Mulla on pienen ikuisuuden ollu se limalöntti vieres jonka kaa on hirrrrmusesti ja on kaikkialla sen kaa ja aluks seki on aina nii kivaa. Sit tajuun joka kerta  et kaikki pitää paljon enemmän siitä toisesta, mä oon vaan ihan jees lisuke sen mukana. Olin paljon itsevarmempi sillon ku mulla ei ollu ketään tiettyä yhtä aina mukana. En saanu kuulla joka kerta ku oon jossain yksin sitä et 'missä se toine on, mitä sille kuuluu, miks se ei oo tääl kans, ois ollu kivaa jos seki ois tullu jnejnejne' Mulle kuuluu ihan hyvää, kiitos kysymästä. Haluisin olla taas vaan ja ainoostaan minä, en se toinen ja minä. 

~Metsänpeikko

Haluaisin jo luovuttaa

Mä en tiiä miks elämä tuntuu taas niin hankalalta. Teenkö mä siitä vaikeeta vai mikä on kun kaikki tuntuu hajoovan käsiin. Viime päivinä mun pää on taas vaan räjähdelly ja tulee näitä ihme ahdistaakiristääpuristaamikääeionnistu kohtaus hetkiä. Oon saanu yhen elämäni tärkeimmistä ihmisistä takasin taas ja samalla muutaman muunki hyvin tärkeen ihmisen taas kunnolla elämääni, mutta silti mikään ei enää tunnu oikeelta. Mulle yllättävän tärkee ihminen saa mun pään räjähtämään, mut silti vaan uskon joka aamu uudestaan et tänään ehkä tapahtuu jotain villiä ja vapaata. Oma syy osittain ainaki joo ku en mä osaa puhua asioista vaikka kuinka tahtoisin. Mut sillon ku tuntuu et haluis vaan itkeä, huutaa ja heitellä tavaroita ja silti samaan aikaan vaan käpertyä kerälle toisen syliin, on vähän vaikeeta kans jutella asioista vaikka asiaa ois enemmän ku laki sallii. Muutenki oon niin tunnevammanen edelleen enkä oo joutunu ajatteleen ees tällasia asioita ku nyt ainakaan 3 vuoteen jos koskaan. Vähempiki pistää pään hajalle.

Kuuntelen kans tosi hämmentävää musiikkia nykyään. Tai siis en ois voinu kuvitella pitäväni tällasesta musiikista sit ehkä vitosluokan jälkeen.

 

Välillä tulee viilinki et mä luovutan just tasan nyt, paskat kaikesta, en enää jaksa tällasta paskaa. Sit joku kakkapää mun pään sisällä uskottelee et se on huono idea. Tällä hetkellä mulle valehdellaan enemmän ku puhutaan totta ja se satuttaa ja vituttaa. Miks pitää keksiä tekosyitä vältelläkseen jotain ku toinen kestäs ja haluis vaan ja ainoostaan totuuden? Oon helppo ihminen yleensä mut nyt oon ollu vittumainen, kusipää ja mököttäny ja suuttuillu vähän väliä jostain kummallisesta syystä. Oon aidosti ilonen ja nauran oikeesti aitoa naurua vatsa kippurassa hyvin harvoin tällä hetkellä. Tää on ihan persiistä, koska oon oikeesti ilonen ihminen ja rakastan sitä kuinka usein osaan olla onnellinen ja pystyn nauramaan tyhmille asioille kyyneleet silmissä. Nytki saatan nauraa kyyneleet silmissä mut se ei oo sellasta ku ennen. Tulkaa joku läpsii mua siihe asti et oikeesti saisin jotain järkee tähä päähä.

Oli pakko taas purkaa aivoja johonki ja blogi on selvästi jollain teorialla ihan jees siihen. 

Ens kerralla sit ku joskus tulee taas viilinki et jaksan istuu koneella vähä pitempää ni kerron vähän enempi jotain kivaa ja mitä oon tehny ja saatte hienoja kuvejaki ehkäpä ;)

~Metsänpeikko

Kuveja matkan varrelta

Näin kesällä oon tosi laiska istuu koneella enkä siis hirveemmi oo blogiikaa jaksanu kirjotella. Paljon on tullu tehtyy ja kuvia otettuu. Hirveemmin en taaskaan jaksa kirjottaa, mutta kuvia riittää kyllä.

Kuvia on viikon viron reissulta ja siskon pikku jadesta ja kaiken maaliman supermooneistaki ja ties mistä kaikesta. Mutta hyvää kesää kaikille, minä yritän kovasti postailla useemmin.
~Metsänpeikko