yöllinen tunnepieru. terveisiä kakkiaisille

Varotus, paljon turhaa paskaa ja ulinaa tiedossa.

Rupesin tänää taas ajattelemaan asioita pienessä päässäni hirveesti joka ei koskaan oo hyväks. Mulle tuli hirvee ikävä muutamaa ihmistä tai ainaki sitä mitä niiden ihmisten kanssa sain kokee. Vaikka jokanen näistä lopulta on aiheuttanu niin paljon enemmän tuskaa ja paskaa ku mitään hyvää, en pysty lopettaa sitä kaipuuta. Oon ikuisuudet hokenu ihmisille ja itelleni ettei mulla oo tunteita, mut oon aina ollu vaan tunnevammanen. En osaa tuntea sitä mitä muut kuvailee enkä tiiä oikeen mitä tunnen millonki. Oon kai hirveen hankala ymmärtää enkä ihmettele yhtään. Oon sekava ja ristiriitanen, en kerro tunteistani tai ajatuksista oikeestaan koskaan jos niistä kysytään. Oon samaan aikaan kans tosi avoin ja sulkeutunu persoona. Tykkään kyllä puhua ja paljon myös omista asioistani paitsi sit ku mennään siihen et mun pitäis oikeesti kertoa mitä mä tunnen tai ajattelen jostaki. Pidän sitä kai heikkoutena tai jotaki jos tunnen jotain. Oon ollu liian pitkään se tunteeton kivikasvo jota ei hetkauta huorittelut tai tutun kuolemat ees.

Oon oikeesti sulkenu kaikki tunteet pois koska ne hämmentää mua niin pahasti. Ku menin opistolle, joku siellä myrkytti mun mielen ja anto mun päästää taas tunteeni jotenki valloilleen. En mä niitä vieläkään ymmärrä ja ne vois mennä mun puolesta takasin sinne jonnekki missä ne oli ollukki. Mut nykyään taas osaan jostain syystä ihastua ihmisiin joka ei oo mitenkään kivaa. Se oli kivaa viimeks ehkä neljä vuotta sitte jos sillonkaa. Sillon vielä se oli kivan jännää ja kutkuttavaa. Nyt mun tekis mieli vaan löydä pää betoniseinästä läpi ja kovaa.

Inhoon kans sitä kuin takerrun nykyään ihmisiin niin pahasti. Oon aina tehny sitä koska oon aina pelänny et ihmiset vaan katoo yhtäkkii mun ympäriltä. Sit sillä hetkellä yks elämäni tärkeimmistä ihmisistä teki sen kirjaimellisesti. Se vaan katos yks aamu eikä se oo tullu ainakaan mun elämään mitenkään takasin vieläkää. Se oli se tukipilari joka piti mut kasassa ku kaikki oli uutta ja pelottavaa enkä mä osannu olla ees oikein päin koko maalimassa. Harhailin ja luulin löytäväni sen paikkani joku päivä. Ja sen katoomisen jälkeen olinki ihan hukassa enkä mä oo löytäny sitä ettimääni paikkaa vieläkään enkä löydä ehkä koskaan. En enää oikeesti tienny mitä mä tekisin ku musta tuntu et mun koko maailma ois vaan tippunu ku tajusin ettei se enää tuu takasin. Nyt mä taas roikun toisten hihoissa ettei ne pääsis karkaamaan multa enkä mä suostu päästää irti tai ees hellentää otetta.

Terveisiä tuolle katoojalle, haista paska, välitän susta vieläki ihan liikaa vaikka toteutit elämän pahimman pelon.

Voisin kyllä kertoa niin mukavia terveisiä liianki monelle ihmiselle. Mullaki ku noita paskoja asioita elämässä on riittäny enemmän ku jaksan ees yrittää muistaa. Kuitenkin yks ihminen on ollu pääsyyllinen lähes kaikkeen paskaan mun elämässä mut jostain syystä oon oppinu just sille antaa anteeks kaikista eniten. Kai ne lapsuuden yksittäiset hyvät muistot ja suonissa kohiseva veri jotenki pakottaa siihen. Jokanen joka koskaan on jutellu varsinkaan humalaisen minun kanssa syvällisiä tietää kuka tämä rakas paskakasa on ja loput pystyy arvaamaan. Kuitenkaan en osaa syyttää sitä kakkiaista enkä itteenikään oikeesti mistään. Tälläki hetkellä syyttelen paskasta tilanteestani ihan vääriä ihmisiä ja tiiän sen kyllä vaikka ei nekään kumpikaan todellakaan syyttömiä ole.

Tässä nyt on tullu purettua niin hirveesti paskaa mitä ei todellakaan ees ollu tarkotus jauhaa, mutta toisaalta kello on puol viis aamulla... Eikä vituta jos aamulla tulee puhelu et nyt ois töitä.

Ei mulla muuta ku hgshfgshakfak kissat on parasta. Koska ne on kissoja.

weheartit tarjoaa kuvat jee

~Metsänpeikko